Go where Scotland – Border Raid pyöräreissu

Vieraskynäkirjoitus, Kirjoittaja Antti V.

Neljänkympin kriisin partaalla päätin toteuttaa pitkäaikaisen haaveeni pyöräilystä Skotlannin nummilla ja kukkuloilla. Alunperin haaveena oli osallistua pohjoiseen suuntautuvalle Torrid Affair -nimiselle retkelle, mutta viikon mittaisena se ei oikein sopinut aikatauluhin. Näissä maastoissa on muuten kuvattu erään Kalifornialaisen pyörämerkin mainosvideo, jossa itse Steve Peat ajelee kauniissa maisemissa. 

Torridoniin ei tänä vuonna kuitenkaan suunnattu vaan kun tiedustelin sopivaa 3-4 päivän kokonaisuutta matkajärjestäjä Go Where Scotland :lta, ehdottivat he kohteeksi Skotlannin ja Englannnin rajalla sijaitsevaa Tweed Valleytä ja Border Raid nimellä kulkevaa seikkailua. Tweed Valleyssä sijaitsee useita trailikeskuksia kuten Glentress ja Innerleithen. Sinne siis ja kokonaisuus majoituksineen ja fillareineen järjestäjältä. Matkaseuraksi valikoitui Ossi.

Erinäisten pomppujen kautta matkasimme Edinburghiin, jossa meitä oli vastassa matkanjärjestäjä itse eli Andy McKenna ja vaimonsa Aneela. Pakkauduimme Volkkarin pakun takaosastolle ja matka kohti laaksoa alkoi. Heti liikkeelle päästyämme kävi ilmi, että tuppisuuna ei näiden tyyppien kanssa tarvinnut istua vaan juttua alkoi tulla tasaiseen tahtiin. Kuulemma isännät hidastivat hieman puhettaan, jotta olisimme paremmin ymmärtäneet. Ihan hyvä niin. Olimme kuulemma vasta kolmannet vieraat Suomesta, sen yhden aikaisemman ollen tuttumme Katri, jonka parin vuoden takaiset tarinat olivat mielessä kun paikkaa valikoin.

Noin reippaan tunnin ajomatkan jälkeen, joka sisälsi kauppareissun lähimarkettiin, saavuimme perille ja kolkuttelimme B&B paikan ovea. Paikan isäntäpari Tom ja Gill olivat aivan ihastuttava pariskunta, joka otti meidät avosylin vastaan. Hieman kuin olisi kotiin tullut, niin lämmin oli vastaanotto.

Painuimme pitkän matkustuspäivän päätteeksi samantien nukkumaan ja odotimme innolla seuraavaa päivää.

Aamu valkeni aurinkoisena, olimme kuulemma tuoneet sen mukanamme, ja loistavan aamupalan jälkeen, suuntasimme Tomin ohjeita seuraten  pyörävuokraamolle noin kilometrin päähän, jossa oppaamme Davy odotteli. Davy otti meidät reippaasti vastaan ja hänen elämäniloa ja ulkoilmasta nauttivaa asennetta riittikin sitten koko loppumatkaksi: ”happy days”.

Fillarit olivat jotain muuta kuin olimme odottaneet (26″ jäykkäperä cantilevereillä) – Ossi sai ehkä pieneksi pettymyksekseen ”vain” Santa Cruz 5010 ja minä Hightower LT:n. Karistimme kuitenkin kurjat ajatukset ja tyydyimme kohtaloihimme. 😉

Hetken juteltuamme oppaan kanssa, joka pyrki selvittämään mitä haluamme ja minkälaista, lähdimme kapuamaan Glentressin trailikeskuksen huipulle. Ensimmäisenä päivänä haimme ensin tuntumaa maastoon rakennetuilla traileilla, jotka muistuttivat osittain Sappeen ennemmän kaivinkonetta nähneitä reittejä. Heti alkuun Davy aloitti lempeään sävyynsä hienovaraisen tekniikkaopastuksen ja esitteli meille ”rad elbows” -käsitteen. Kyynärpäät reippaasti koukkuun ja rinta lähelle tankoa, peppu kuitenkin penkin päällä. Toimii jyrkässäkin.

Päivä alkoi kallistua iltapäivän puolelle ja kävimme lounaalla keskuksen kahviossa. Hyvät oli eväät, vegaanisetti maistui ja vissiin Ossin tacolautanenkin.

Kun olimme ansainnet Davyn luottamuksen ja todistaneet, että pysymme jotenkin pystyssä (vaikka pannutinkin ennen lounasta lahjakkaasti), ehdotti hän että käymme ajamassa yhden epävirallisen, luonnonmukaisemman reitin. Paljastui, että ko. pätkä olikin palvellut myös EWS -osakilpailun erikoiskokeena. Pätkä oli ainakin minun makuuni aika kuumottava, Ossin rallatellessa tyytyväisenä.

Toinen päivä

Koska olimme toivoneet monipuolista retkeä ja ajamista, toisen päivän tavoite oli tehdä enemmän cross country -tyyppinen ajelu. XC-kisailun kanssa tällä oli loppujen lopuksi hyvin vähän tekemistä, enemmän kyseessä oli sellainen normaali ”ajetaan poluilla ja siirrytään välillä teitä pitkin” -reissu. Lähdimme reitille, jota kutsuttiiin nimellä Gypsy Glen trail. Reitti kulki laaksoa ympäröivien kukkuloiden päällä tarjoten riittävästi ylämäkiä ja huimaavia maisemia. Kanervaa oli myös riittävästi.

Retki oli selkeästi minulle mieleen, koska pääpaino ei ollut niinkään kuumottavien alamäkien laskemisessa, vaan seikkailussa kukkuloilla ja erämaassa. Hyvää treeniä siis Kaldoaivin Ultrakisaa varten.

Traili päättyi pitkän ja upean laskun jälkeen Peeblesin kylään, jossa nautimme jäätelöt puiston nurmikolla ja tunnustelimme olisiko reisissä vielä ajohaluja. Minulla oli, Ossi ei myöntänyt mitään, mutta siitä huolimatta lähdimme vielä pienelle lenkille lähimetsään. Oppaan eduksi on kyllä laskettava, että hän osasi ihan huomaamatta vissiin lyhentää lenkkiämme juuri sopivaksi lennosta kun alkoi aistia meissä orastavaa väsymystä. Joka tapauksessa nousimme vielä noin 100 vertikaalimetriä ja ajelimme alas paikallisten nuorten rakentaman trailin, joka kruunasi päivän. Siirtymä pyörätietä majoituksee suihkuun ja isäntien kyydissä Peeblesiin syömään. Herttainen pariskunta myös kyyditsi meidät illalla takaisin.

Kolmas päivä

Kolmantena ajopäivänä siirryimme fillareilla jopa uppomunia sisältäneen aamiaisen jälkeen Innerleithenin trailikeskukseen. Paikassa on järjestetty jos jonkinlaista toimintaa ja historiaa pyöräilystä löytyy.

Aloitimme pitkän kipuamisen Minch Mooriin, jonka laella lounastimme ja tapasimme belgialaisen maastopyöräilijän, joka suuntasi edestämme punaiseksi merkittyä polkua alas. Oppaamme totesi, että seuraamme samaa, mutta meille on tiedossa vielä vähän parempaa. Ja oikeassa Davy olikin, Minch Moorista alkava mäki oli suhteellisen helppo mutta siinä vähemmänkin alamäkeä osaava pystyi nauttimaan. Loppupäivän vietimme tehden noin sadan metrin vertikaalinousuja ja ajelemalla todella hauskoja teknisiä traileja alas. Paras päivä tähän mennessä.

Päivän päätteksi kävimme kahvilla ja kakulla paikallisessa kahviossa ja kotimatkalla poikkesimme vielä paikallisella pump trackillä verryttelemässä. Hupaa.

Kun pääsimme takaisin Glentresiin, luovutimme fillarit ja Aneela ja Davy lähtivät heittämään meidät Edinburghiin, jossa meillä oli romanttinen Ibis Budget -hotellihuone varattuna. Turreilimme hetken Edinburghin vanhassa kaupungissa ja painuimme nukkumaan hauskan viikon päätteeksi.

Loppu

Parasta viikossa oli ehdottomasti ihmiset, jotka pitivät meistä huolta viikon ajan. Andy ja Aneela toivottivat tervetulleiksi, Tom ja Gill ruokkivat ja majoittivat, olivat välittömiä ja auttavaisia sekä Davy sähköjänismäisenä energiapakkauksena piti fiiliksen korkealla ja näytti vain parhaita polkuja tai kuten sarkastisesti itse totesi: ”rubbish weather, rubbish trails – happy days..”.

Maastopyöräilyllisesti ihan ok myös – suomalaisesti todettuna. 🙂